Ja vielä minä tanssin – tarina aivosumun takaa

”Ensin tuli korona. Sitten tuli aivosumu. Sitten tuli uupumus.

Kuvittele, että pääsi on appelsiinin puolikas ja se on sitruspuristimessa puristettu, viimeistä pisaraa myöten. Siltä minun pääni sisällä tuntui.

Istuin työterveyspsykologin vastaanotolla ja tuli itku. Kaikki luovuus oli hävinnyt pois. Ei tullut mitään. Olinko ajanut itseni niin huonoon kuntoon, että siitä ei enää toipuisi?

’Kyse on aivosumusta. Minä lupaan, että sinä kyllä toivut. Mutta siihen tarvitaan aikaa, paljon aikaa. Eikä se luovuus ole minnekään hävinnyt. Sille vain ei ole nyt tilaa. Kyllä se sieltä vielä löytyy.’

Näihin sanoihin luotin. Jäin pois töistä. Olin, hengitin. Eräänä päivänä olin heittämässä keittiönpöydältä maljakosta kuihtuneen kukkakimpun roskiin.

’Hei, haloo, älä vielä heitä meitä pois! Anna meidän vielä tanssia!’

Sieltä se löytyi, kuihtuneista kukista, se kateissa ollut luovuus. Siitä hetkestä syntyi ensin Tulppaanitytöt ja sitten Withering Dance Society – kuihtuvien tanssijoiden seura, joista osa tanssii tämän näyttelyn teoksissa.”